Paluu tulipaloiltaan ja miten siitä on selvitty

Rivitalomme tulipalosta on kulunut kaksi vuotta.

Tulipalosta on ollut hieman vaikea kirjoittaa, palon jälkeen sitä ajatteli pitkään aika sekavin tuntein eikä vieläkään montaa päivää kulu etteikö tuohon toukokuiseen iltaan palaisi (heh, ajatuksissa :) ). 

Nyt tuli kuitenkin tunne, että voisin kerrata paloillan ja sitä seuraavien päivien tapahtumat tänne itsellekin muistiin kun tuntuu että ne alkavat vähitellen unohtua. Täällä olen kertonut illan kulusta lyhyesti heti tapahtuneen jälkeen.

Tähän postaukseen valitsin kuviksi suosikkejani asunnosta ja sen ympäristöstä sekä muutaman palokuvan.

Edellinen viikko oli ollut ensimmäinen kesälomaviikkomme jonka vietimme Lontoossa, ja maanantai oli ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Puoliso lähti heti työmatkalle Aasiaan ja itse istuin toimistossa iltavuorossa.

Olimme tehneet ostotarjouksen omakotitalosta ja rivariasuntomme oli myynnissä, myynti sujui huononlaisesti eikä katsojia tahtonut näytöille löytyä.

Vähän ennen klo 19 vilkaisin puhelimesta Facebookia ja näin yllä olevan kuvan paikkakuntamme ryhmässä.

Jouduin katsomaan kuvaa monta kertaa ennen kuin uskoin että kyse on meidän talosta, lopulta katsomalla naapureiden autoja uskoin. Siitä alkoi ilta johon olen palannut niin monta kertaa uudelleen.

Ensimmäisenä yritin tavoitella naapuria. Ei ollut kenenkään numeroa, sain numerotiedustelusta yhden joka meni suoraan vastaajaan. Seuraava soitto hätäkeskukseen. Hätäkeskus pystyi vahvistamaan, että kyseisestä talosta on tullut palohälytys ja että kiinteistössä on ollut eläimiä, mutta ei voinut kertoa enempää koska tilanteen hoitamisesta ja tiedottamisesta on vastuussa pelastuslaitos.

Huikkasin työkaverille, että nyt täytyy lähteä kotiin, meidän talo palaa.

Mielessä pyöri tietenkin koirat, jotka olivat keskenään kotona. Ovatko ne hengissä? Ovatko ne sytyttäneet talon esim. hyppäämällä hellalle? Onko naapureita vaarassa saati elossa?

Työpaikan pihalta soitin ystävälleni, jonka puoliso on omani työkaveri. He lähtivät järjestämään tietoa asiasta puolisolleni lentokoneeseen, ja ystäväni lupasi lähteä palopaikalle myös ja muistutti, että keskity ajamiseen tavallistakin tarkemmin. 

Ajomatka töistä kotiin oli mieleenpainuva. Reitti jota olin ajanut niin monta kertaa aiemminkin, kaikki normaalit asiat reitin varrella mutta itsellä oli todella epätodellinen olo. Tulipalo, meillä, koirat, naapurit... Matkalla kotiin tietämättä onko kotia, koiria, naapureita enää olemassa. Jollain hassulla tavalla toivoi ettei tämä olisikaan totta.

Tutulla kotiin johtavalla tiellä kaikki oli niin tavallista. Kaunis toukokuinen ilta, paljon ulkoilijoita, ehkä hieman epätavallisenkin paljon. Kotitien risteyksessä matkan pysäytti vapaapalokuntalainen. Kerroin olevani palotalon asukas ja matka jatkui. Lähempänä kotia näin kaksi tutun näköistä koiraa, pysäytin auton keskelle tietä ja juoksin koirien luo. Minun koirat ulkona, hengissä, täysissä voimissaan naapureiden taluttamina <3. Koirat olivat tutun naapuripariskunnan hoivissa, naapurit olivat hakeneet ne ulos palavasta talosta. Toinen oli purrut auttajaansa käteen (kun se oli kiskottu  ruokapöydän alta minne se oli vieraita ihmisiä paennut) ja toinen karannut heti ovesta päästyään. Se, miten karkulainen saatiin kiinni on jäänyt hämärän peittoon mutta epäilen ettei tällaisia naapureita saa elämässä toista kertaa. Tämä tuttu pariskunta oli hakenut kotoaan omien koiriensa remmit, tarjonneet meidän koirille vettä ja rauhoitelleet niitä niin, että ne olivat aivan kuin iltalenkillä, tyytyväisiä ja rauhallisia. Tuttu pariskunta sillä tavalla, että olimme koirinemme tulleet vastaan toisiamme monet kerrat, joskus muutama sana vaihdettu mutta yleensä ei. 

Missään vaiheessa palon jälkeen koirat eivät ole osoittaneet minkäänlaisia traumoja, ja uskon vahvasti että se on näiden ihmisten ansiota. Näiden, jotka ymmärsivät siinä tilanteessa rauhoitella koiria ja tiesivät mitä tehdä.

Minut ohjattiin kävellen eteenpäin, otin koirat mukaan ja naapuri vei autoni pois paikalta. Sammutustyöt olivat edelleen käynnissä ja kaikki naapurit olivat kokoontuneet yhteen paikkaan. Viereisistä taloista oli paikalle tuotu juotavaa ja paikalla oli jo pelastushenkilökuntaa ja kriisiapua. Kaikki olivat hengissä ja siellä kerrattiin tapahtumia, halattiin ja itkettiin. Jo ennen tulipaloa meillä oli aivan mahtava taloyhtiö ja naapurit, vietimme paljon aikaa yhdessä ja kaikki tulivat keskenään juttuun. Palon myötä yhteishenki syveni entisestään ja voi sanoa, että meistä tuli ystäviä. Palopaikalla oli valtavasti väkeä seuraamassa sammutustöitä, ja vielä muutaman seuraavan päivän ajankin siellä kävi koko ajan porukkaa katselemassa.

Pelastusviranomaiset ja kriisiapu ottivat tilanteen mahtavasti haltuun ja saimme heti apua, meiltä myös varmisteltiin että pääsemme johonkin yöksi. Otin ohjeiden mukaan yhteyttä omaan vakuutusyhtiöön ja ystäväni ehti tässä myös tulla paikalle, ja lupasi että pääsemme heille koirien kanssa asumaan toistaiseksi.

Ilta oli pitkä, katselimme sammutustöitä usean tunnin ajan. Jossain vaiheessa meitä pyydettiin listaamaan tavaroita, joita haluaisimme heti asunnoista etsittävän. Emme meinanneet keksiä yhtäkään mutta lopulta sain sanottua passit ja kannettavat tietokoneet. Palomiehet kävivät asunnoissa hakemassa tavaroita ja sain mm. läppärini melko karun näköisenä takaisin, mutta ulkonäöstään huolimatta se oli edelleen päällä.

Palopaikalta lähdimme sitten ystävän kyydissä heille yöpymään. Illan aikana oli jo tullut laitettua viestiä vanhemmille ja appivanhemmille, ja matkalla joudin heidän kanssaan muutaman sanan vaihtamaan. Kova juttu meidän lisäksi kaikille meidän läheisille.

Ystävän luona oli valmiina ruokaa ja seuraa, sekä lasi punaviiniä. Paremmat olot kuin yhdessäkään hotellissa. Tällaisissa tilanteissa toki ihmiset majoitetaan jonnekin, mutta jälkikäteen mietittynä olisi voinut olla aika karua olla yksin hotellihuoneessa koirien kanssa. Niin hienoa että meillä erakoillakin on tällaisia paikkoja, ja kaikki naapuritkin pääsivät onneksi läheisten luo yöksi. Tällainen tuttu ja turvallinen paikka oli sinä iltana kultaakin kalliimpi.

Puolisolle oli viesti saatu tilanteesta koneeseen. Hän soitti satelliittipuhelun illalla, ja päätti kääntyä heti seuraavalla koneella Aasiasta takaisin, ja olisi perillä seuraavana iltapäivänä.

Illalla laitoin muutamille ystäville viestiä tapahtuneesta ja sain jo paljon tukea ja apua monesta suunnasta.

Aamupäivällä lähdimme ystäväni miehen kanssa katselemaan paikkoja.

Ensimmäisen yön palopaikkaa oli vartioinut vapaapalokunta ja sinne päästyämme paikalla oli jo muutama naapuri ja poliiseja. 

Näkymä oli tietenkin aika karu, ja tunnelma myös. Se, ettei yhtään tiennyt mitä odottaa, tai odotti tietenkin pahinta, että paikalla olisi vain savuavat rauniot. Sitä siellä ei ollut vaan sotkua, jäätävän kauhea haju, tuhkaliejua ympäriinsä ja siellä seassa meidän koti. 

Oli jotenkin jäätävän kaunista että meidän koti oli sen palojätteen keskellä ihan sellainen kuten sen jätimme. Karkkipussi sohvan käsinojalla, koirien treenikamat ja muut tavarat hujan hajan, astiat pesukoneessa, tiskipöydällä jne. Sellainen elämän näköinen koti siellä kaiken hajun ja moskan alla.

Kylpyhuone oli tuhoutunut pahiten, siellä oli katto pettänyt ja kaikki palava aines tullut välikatosta läpi. Tuota moskaa oli kaikkialla, mutta asunto oli nurkistaan eli makuuhuoneesta ja keittiöstä säilynyt kohtuu hyvin. Toki kaikkialla oli vettä hirveästi ja sellainen tosi kauhea märän tuhkan haju. Kävimme lähinnä katselemassa ja toteamassa tapahtunutta ja lähdimme sitten pois. 

Ystävä vei minut ostoksille ostoslistan kanssa. Tämä oli kyllä aivan mahtava juttu, sillä itse olin ihan totaalisen jäässä eikä ajatus juuri kulkenut. Kävimme ostamassa meille alusvaatteita, t-paitoja, rintaliivejä, hiusharjan, kempparikamoja kuten dödöä, suihkugeeliä, kosteusvoidetta, hiustuotteita, hieman työvaatteita kuten farkut, neuleen, pari paitaa, sukkahousuja jne jne. Ystävä oli oikeasti tehnyt listan asioista mitä tarvitaan ja se oli aivan huippu juttu. En olisi itse osannut ostaa yhtään mitään. Muutama viikko palon jälkeen oli aivan kummallista aikaa, jotenkin sitä ei osannut yhtään ajatella ettei meillä tosiaan ole yhtään tavaraa eikä huvittanut käydä kaupoissa ollenkaan. 

Iltapäivällä puoliso saapui maahan. Lähdimme vielä uudellen käymään palopaikalla, siellä olikin paljon naapureita ja otimme jotain kamoja mukaan, papereita, todistuksia, jotain tärkeimpiä astioita, taulut ja jostain hetken mielijohteesta myös baarikaapista kalleimmat viinit ja juomat. Paikalla pyöri aivan hirveästi porukkaa ja tuntui vähän oudolta tyhjentää asuntoa kun koko ajan ohi kulki todella uteliaita silmäpareja.

Meidän viereisestä talosta naapurit ymmärsivät tilanteen mahtavasti ja pitivät takapihallaan koko ajan yllä kahvi- ja virvoketarjoilua. Siellä sitä naapureiden kanssa istuttiin ja ihmeteltiin mitä tässä oikein tapahtui.

Meidän vakuutusyhtiö totesi heti, että käsittelevät tapahtuneen niin että kaikki on tuhoutunut ja korvaavat kaiken, tarkastaja saattaa käydä paikalla (emme huomanneet tai kuulleet että olisi käynyt). Jos jotain saisimme pelastettua niin myös niiden korjaukset korvaa vakuutus. Tämä oli jollain lailla helpotus, ei olisi pakko yrittää väkisin mitään pelastaa.

Vakuutusyhtiöissä oli tässä hieman eroja, osalla kävi vakuutustarkastaja paikalla, joidenkin asukkaiden kamoja vietiin pesulaan ja korvaukset sai vain niistä jotka todettiin käyttökelvottomiksi.

Vakuutusyhtiöstä saimme pikapäätöksellä rahaa äkillisiin hankintoihin, pyynnön listata koko omaisuus jonka mukaan aletaan miettiä lopullista korvaussummaa sekä tiedon, että alkavat etsiä meille tilapäistä asuntoa. Samana päivänä saimme jo tiedoksi että meille olisi kerrostaloasunto valmiina, kävimme katsomassa asuntoa ja päätimme majoittua sinne seuraavasta päivästä alkaen.

Toisena yönä palopaikalla kävi varkaita, kuten kuulemma tämänkaltaisissa kohteissa aina. Meiltä oli hävinnyt telkkari, kaikki soittimet kuten kiippari, sähkörummut ja basso, loput alkoholijuomat kaapeista sekä kaiken huippuna kaikki haarukat ja veitset, toki Iittalan Piano-sarjaa. Jonkin aikaa jaksoimme seurailla tuleeko näitä Toriin myyntiin mutta emme ainakaan huomanneet moista.

Tuntui kyllä melkoiselta haudanryöstöltä, ajatella että joku oikeasti ratsaa palopaikkaa keskellä tiivistä asutusta. Kukaan naapureista ei ollut nähnyt paikalla mitään erikoista, toki pienen taajaman palopaikalla ramppasi porukkaa muutenkin paljon. Tästä olimme yhteydessä poliisiin ja vakuutusyhtiöön mutta molemmat totesivat, että menköön samaan konkurssiin.

Päivä vietettiinkin tiiviisti palotalolla, pakkasimme mukaan jotain tavaroita kuten astioita, kävimme läpi kaappeja ja mietimme mikä olisi niin tärkeää että se otettaisiin mukaan. Kaikki tavarat haisivat aivan hirveälle eikä esim. vaatteita voinut hajun vuoksi ottaa lainkaan mukaan. Taulut olivat onneksi ehjiä, ne vietiin kehystysliikkeeseen jossa ne kuivattiin ja kehystettiin uudelleen. Mummun tekemä ryijy käytettiin pesulassa.

Vesivahinko eteni talossa nopeasti, parketti ja katto kupruilivat ja kaikki homehtui kovaa vauhtia.
Muutama päivä pyörittiin palotalolla, kunnes tuli aika laittaa ovet kiinni ja sanoa heipat kodille.

Pelastusviranomaiset pitivät meille tilaisuuden jossa käytiin paloilta läpi, annettiin ohjeita jatkoon ja päätettiin että tilalle lähdetään rakentamaan uutta taloa.

Paikkakunnalla tulipalo synnytti oikean avustusten tulvan. Meille perustettiin fb-ryhmä jossa ihmiset tarjosivat apua, paikalliset yritykset lahjoittivat mm. uudet peitot ja tyynyt, kosmetiikkatuotteita ja kaikille taloyhtiön eläimille ruokaa.
Koiraharrastajat keräsivät meille rahaa jolla saimme koirille uusia harrastusvälineitä, ja saimme paljon vaatteita ja muuta tavaraa tutuilta ja tuntemattomammiltakin. Olimme todella hämmentyneitä ja kiitollisia kaikesta avusta mitä saimme. Ehkä tulipalo on jotenkin helposti samaistuttava tragedia, se voi sattua kenelle tahansa täysin vailla omaa syytä.

Olin koko viikon pois töistä järjestelemässä asioita, ja kyllä sitä järjesteltävää ja hankittavaa olikin. Viikossa saimme kuitenkin tarvittavat tavarat haettua ja asetuimme asumaan kerrostaloasuntoon. Uuden talon rakennusajaksi arvioitiin noin vuosi ja alkoi väliaikaisen asunnon etsintä. Se löytyikin heinäkuun alussa Porvoosta, ja pääsimme elämään unelmaamme; elämää vanhassa omakotitalossa.

Meillä oli monella tapaa onnea onnettomuudessa; ensimmäinen kesäinen ilta jonka vuoksi naapurit oleskelivat pihoillaan ja huomasivat palon nopeasti sekä vuorokaudenaika (jos tämä olisi sattunut yöllä, emme todennäköisesti olisi elossa kukaan). Tulipalon aiheuttajaksi paljastui sähköpyörän akku, ja vakuutusyhtiöt käyvät edelleen oikeutta akun maahantuojan kanssa siitä, kuka palosta on korvausvelvollinen.

Nyt kaksi vuotta myöhemmin valmistunut rivitaloasunto on myyty ja olemme löytäneet unelmiemme talon maalta. Ei silti mene montaa päivää etteikö ajatukset vielä käväisisi tulipalossa. Emme ajattele asiaa jatkuvasti emmekä näe siitä painajaisia, mutta elämässä on läsnä se tosiasia että koti voi todella palaa. Eihän sitä mitenkään voisi uskoa että niin voi tosiaan käydä itselle. Toinen tunne mikä toivottavasti jäi pysyväksi on syvä, syvä kiitollisuus. Ensinnäkin siitä että olemme kaikki hengissä ja toisekseen siitä kaikesta pyyteettömästä avusta mitä saimme ihan yllättävistäkin suunnista. Uskon että se oli jotain, mitä tarvitsimme.