Tavallista arkea ja tämän maan makuja

Syksyksi hiljalleen kääntyvä loppukesä se on ihmisen parasta aikaa. Töihin on palattu rytinällä ja samalla niihin rakkaisiin, tavallisiin arkirutiineihin ja -rytmiin. Se mikä välillä kiukuttaa, väsyttää ja masentaa on kuitenkin sitä peruselämää, juuri sellaista minkälaiseksi sen itse rakentaa.

Kesällä on ostettu (hyvästä syystä) aivan hirveät määrät tavaraa, mistä seurasi ostoähky ja nyt on kirppikset ja kaupat saaneet olla rauhassa. Sen sijaan on keskitytty omaan hyvinvointiin; syöty herkullisia marjoja ja oman maan vihanneksia, uitu järvessä ja meressä, liikuttu ja pidetty itsestä huolta ja neulottu lämmikettä lähestyvän talven varalle. Elokuu on kyllä hyvä kuu; luonto tarjoaa herkkuja lautaselle ja ulkoilu maistuu. Hankin myös ystävien kehuman Yoogaia-nettijoogapalvelun, siitä lisää raporttia kunhan olen päässyt tutustumaan.

Alkava syksy on tuonut ryhtiliikettä monella saralla; ruokavalio on saatettu oikealle raiteelle, lenkkitossut vedetty jalkaan useana päivänä viikossa, ostohanat suljettu ja rahaa laitettu säästöön, säilötty ruokaa ja rauhoituttu kesän tohinoista. Kuten ei ennenkään tämä ryhtiliike tuskin tälläkään kertaa on kovin pysyvää sorttia, mutta hyvähän se on korjata suuntaa edes joskus, onpahan sitten taas mistä repsahtaa.

Modernisti kodikas -blogin Kerttu pohti kulutustottumuksiaan ja herätti ajatuksia. Mihin kaikki raha oikein menee, mitä ihminen oikeasti tarvitsee ja pärjäisikö ilmankin. 

Leijonanosa tuloistamme menee ruokaan. Olemme aikamoisia hedonisteja ja tykkäämme ruuanlaitosta sekä syömisestä. Ruokakauppaan menevää rahavirtaa on nyt pyritty hillitsemään paremmalla suunnittelulla, mietin aina pari, kolme ruokaa mitä tekisin ja ostan niihin tarvikkeet. Olen lisännyt kasvisten määrää ruokavaliossa ja asioinut paljon saksalaisessa ruokakaupassa, jossa ruokakassin hinta kyllä on kilpailijoitaan huomattavasti halvempi eikä valikoimassakaan ole moittimista. Ruokakauppaan menoa pyrin välttämään viimeiseen saakka ja keksimään käyttöä jämille. Pakastan paljon ruokaa ja otan töihin lähes aina omat eväät. Tähän mennessä meillä on pienessä taloudessa mennyt ruokaa myös roskikseen aikamoiset määrät, mutta tätä olemme hieman onnistuneet hillitsemään.

Pidän kovasti vanhoista esineistä, kauniista astioista ja huonekaluista ja tykkään notkua kirppiksillä tonkimassa vanhoja kamoja. Kaikenlainen kierrätys ja käytettyjen tavaroiden hamstraaminen on (onneksi) tosi trendikästä, mutta voiko sekin mennä överiksi? Erään tuttavani (ainokaisella) lapsella on leluja varmasti viiden lapsen tarpeiksi, ja tuttavan perustelu tavaramäärälle kuuluu aina "yhtäkään en ole ostanut uutena". Onko tavaran ostaminen käytettynä peruste sen hankkimiselle ja saako käytettyä tavaraa hankkia vaikkei tarvisi? Mielestäni ei. Käytetyn tavaran halpa hinta toki houkuttelee hamstraamaan, eikä käytetyn tavaran hankinta luonnollisestikaan rasita palloparkaa kuten uuden, mutta silti, jos pärjäisi ilmankin, miksi hankkia ollenkaan? Aihetta sivuaa ansiokkaasti Roosa Murto Hesarin kolumnissa.

Mietin paljon ruuan eettisyyttä. Viemme aikamoisen siivun tuloistamme ruokakauppaan, eikä todellakaan ole ihan sama mitä sieltä pusseissa kotiin kantaa. Alkusyksy on loistavaa aikaa lisätä kasvisten määrää ruokavaliossa kun saatavilla on mahtava valikoima puutarhan satoa lähellä tuotettuna. Itse olemme hakeneet paljon kasviksia torilta, mistä ne ehkä saa vielä hieman kauppaa vähemmillä välikäsillä. Tänään kannoin torilta kotiin pari laatikollista viinimarjoja ja kassillisen tomaattia, kurkkua, porkkanaa ja kotimaisia tuoreita papuja. Niin herkkua ja kroppakin kiittää puntarista puhumattakaan. 

Pyrin välttämään lihan ostamista kaupasta, etenkään broilerin tai possun lihan joiden tuotanto eniten raastaa omaatuntoa. Broileria on onneksi markkinoilla hieman eettisemminkin tuotettuna. Nautaa meille on tulossa Labbyn kaupasta iso satsi, ja lammasta ja poroa tilaamme myöskin suoraan tuottajilta. Haaveilemme itsekin maaseudulla asumisesta ja pienimuotoisesta viljelystä, joten vähintä mitä voimme tehdä unelmamme eteen on kannattaa kotimaista maataloutta.

Toinen mikä mietityttää on ruuan puhtaus. Tuntuu pahalta keski-ikäistyvää kroppaa kohtaan tunkea siihen lisäaineita, kovia rasvoja tai sokereita, puhumattakaan ympäristömyrkyistä ja muista ylimääräisestä ruuan joukossa.

Tähänkin vastaus on yllä olevien lisäksi kotimaisuus ja lähiruoka. Parastahan toki olisi kasvattaa ruokaa itse, jolloin tietäisi tarkasti mitä kaikkea sen mukana tulee nieltyä. Siihen meillä valitettavasti tällä hetkellä on hyvin rajalliset mahdollisuudet, joten vaihtoehdoksi jää ostaa luomua ja lähellä tuotettua. Sieniä ja marjoja poimimme itse sen minkä jaksamme ja säilömme. Lähimetsä on osoittautunut huipuksi sienimetsäksi ja kotipihalta on syöty kantarelleja mielin määrin. Kantarelli on muuten oivallinen D-vitamiinin lähde.  Eka kertaa löytyi myös mustatorvisienipaikka, niitä on etsitty monena syksynä tuloksetta. Mies kantoi viikolla kotiin kasvikuivurin, joten pakastimestakaan ei pitäisi tilan enää loppua.

Tänään lautaselle eksyi torin kalakioskista ostettua nieriää, papuja ja salaattia. Nyt liedellä porisee mehumaija (Torista 20 eurolla palaneen tilalle ostettu) ja tuottaa meille talven mehut. Halvaksi ei mehun teko itse tule kun marjat joutuu ostamaan, mutta marjojen ostaminen ei ole säästölistallani kärkipäässä. Talvella nämä kesän maut vaan maistuvan niin hyviltä eikä meidän perheessä juuri flunssistakaan kärsitä, kovasti uskon että tämän marjojensyönnin ja -juonnin ansiosta.